1. Olla kotona lapsen kanssa mahdollisimman pitkään. Enhän edes haluaisi laittaa vielä vuoden ikäistä lasta päivähoitoon. Olisiko hänellä hoidossa aina heti lohduttaja saatavilla? Pääsisikö syliin? Jäisikö isompien jalkoihin? Tämä vaihtoehto veisi minulta mahdollisesti työpaikan, kun määräaikaisena sijaisena vanhempainvapaan jälkeen on joko palattava tai työnantaja saa antaa sijaisuuden jollekin toiselle. Tällä vaihtoehdolla menettäisin myös 6 vuoden aikana hankkimani lomaoikeudet. Olisihan se kiva sitten kun palaa työelämään saada pidettyä kesälomaakin perheen kanssa.
2. Palata töihin, tuttuun stressaavaan ja henkisesti raskaaseen työympäristöön heti vanhempainvapaan loppuessa. Etsiä se hoitopaikka 9kk ikäiselle esikoiselleni. Säilyttää ansaittu työpaikka ja hurjat etuudet. Ansaita rahaa. Niin rahaa.
Tää on kysymys, jossa on vaikea pitää järki ja tunteet erillään. Raha on asia, joka saa toiset palaamaan töihin ja toiset ovat valmiita kiristämään jokaisen viimeisen pennin, jotta pystyy olemaan kotona. Olen joutunut pohtimaan millainen äiti haluaisin olla lapselleni. Se pullantuoksuinen, koti- ja pihapiirissä viihtyvä äiti. Koko ajan läsnä. Ei omia harrastuksia. Ei omia ystäviä. Mutta läsnä. 24/7. Vaatteet vain kirpparilta, kierrättäminenhän kannattaa. Osittain olen tätä. Mutta tässäkin tapauksessa raha on se kurja totuus, joka saa minut valitsemaan sen stressaavan työn kotiäitiyden sijaan.
Asumme paikassa, josta kulkeminen Tampereelle jossa mun harrastukset ja suurin osa läheisimmistä ystävistä asuu on melko tyyristä julkisella liikenteellä. Linja-auto ei ole tkl:n hinnoissa, saati että vaunujen kanssa pääsisi ilmatteeksi kuten Tampereella. Ehei. Jos mulla ei olisi autoa käytössä, en voisi täältä kulkea päivisin mihinkään. Olen myös heti synnytyksen jälkeen kulkenut tapaamassa ystäviä jo vain siksi, että Alposta tulisi sosiaalinen lapsi. Miksei ne kaverit voi tulla sinne Kangasalle eikä sun tarttis aina lähtee. Niin. Tähän en osaa vastata. Haluan siis sen auton. Tarvitsen siis sen auton. Lopeta ruikuttaminen ja mene töihin. Osta kivoja vaatteita (niitä kyllä löydän kirppikseltäkin mut ei ne kivat oo sielläkään halvimpia). En halua olla kotona se joka säälii itseään et voi kun en voi sitä ja voi kun en voi tätä kun ei oo rahaa.
Olen puhunut palaamisestani töihin somessa kuluneella viikolla. (Huomaatte siis että valitsin vaihtoehdon nro.1.) Kaiken tän työ vs. koti pohdinnan jälkeen päätökseen palata töihin helpotti ystävistäni löytynyt pelastava enkeli, kuka halusi tarjota pojalleni hoitopaikan kotoaan. Alpon hoitaja on siis ammatiltaankin lastenhoitaja, mutta on edelleen itse hoitovapaalla omiensa kanssa. Alpo sai unelma "perhepäivähoitopaikan" ihan kotimme läheltä, tutusta perheestä. Häntä lohdutetaan. Hän pääsee syliin. Muitten jaloissa varmasti on, mutta taitaa heille olla siitä enempi haittaa.
Tämän tekstin ei ole tarkoitus syyllistää ketään, jonka on pakko laittaa lapsi pienenä päiväkotiin. Toivon, että ihmiset lopettavat sen "voi miten pystyt jättää niin pienen hoitoon"-repliikin. Kaikki ei voi valita. Ton lauseen kuullessa on kuin puukkoa käännettäisiin haavassa. Uskon ja tiedän saaneeni kovaa arvostelua siitä, etten ole valmis luopumaan rahasta edes lapseni takia. Olen aina joutunut pärjäämään ilman vanhempien antamaa taloudellista tukea. Pelkään rahattomuutta. Ei ole sitä turvaa mistä hakea pahanpäivän sattuessa. Mun on ansaittava itse. Vaikka tää kaikki löpinä tässä saattaa kuulostaa tosi vahvalta ja et tää on mun päätös ja pysyy, oon ollut henkisesti ihan rikki kuluneen viikon. Ajoittain koen olevani huonompi äiti mennessäni töihin. Tiedän et se ajatus menee ohi ajan kanssa. Niin, toivottavasti se aika kuluu pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti